Ropilla, elokuu 2003

Vaellusreissu Ropilla 11-18.8.2003: Tässäpä tarinaa elokuisemme vaellus- ja kalastusreissumme vaiheista. Vaikka tämän reissun yhtenä teemana olikin kalastus, ei tämä ole kalastusjuttu, sillä allekirjoittanut ei kalastuksesta juuri mitään ymmärrä. Toisena teemana oli vaellus ja siitäkin voi todeta, että mitään hurjia päivämatkoja emme tehneet, mutta ihan mukavasti kilometrejä kertyi eli kokonaisuudessaan kartalta mitattuna noin 71km (todennäköisesti kiemurtelimme kartalla kuitenkin paljon enemmän).
Voisin kertoa yksityiskohtaisesti mitä teimme, mutta jutusta tulisi liian tylsä ja todennäköisesti ihan valtavan pitkä, sillä sellaista perusrutiinia mahtui päiviin varsin paljon. Sen sijaan aion säästää teidät kaikki niiltä ikäviltä jorinoilta ja poimin juttuuni vain ne mehevimmät yksityiskohdat, jotta saan tämän reissumme kuulostamaan varsinaiselta seikkailulta.
Lähtökuumetta Reissuun lähdimme maanantai aamuna. Ennusteeni olivat osuneet oikeaan, sillä edellisenä iltana pakkasimme vimmatusti tavaroita kellon jo käydessä kahtatoista, kummasti vaan haaveemme aikaisesta nukkumaanmenosta olivat jälleen kerran vetäneet vesiperän. Punnitsimme yön pikkutunteina rinkkojamme ja olimme varmoja, että olimme unohtaneet jotain olennaista kotiin, rinkkamme kuin painoivat vain 25 kg ja 20kg. Koiriemme kantamukset olivat 6.5 kg ja 8.5 kg. Alma kantoi koirien ruuat ja kupit, ja Hugo kaiken muun "koirien ehdottomasti tarvitsemat vermeet", kuten kaasupullot ja trangian ja minun sandaalit. Maanantaipäivän ennusteet menivät jälleen oikeaan, eli varsin varhaisesta lähdöstä matka Oulusta Ropille vei kaikkine mutkineen miltei kymmenen tuntia ja perillä Iitossa (n. 50 km ennen Kilpisjärveä), elikkä lähtöpaikassamme, olimme illalla kuuden aikoihin. Hirveä lähtövimma oli kaikilla, sillä liikkeelle päästiin ennätysajassa. Matkaan lähti siis neljä ihmistä: minä, Marko, Mikko ja Ville, sekä koirat: Alma, Hugo, Atte, Ellu ja Kodiak.	Ensimmäinen taukopaikka
Ei polku tää vie mihinkään Polku, jota lähdimme seuraamaan katosi miltei heti alettuaan - tämä ei siis ollut se karttaan merkitty polku - mutta sekin kyllä löytyi sellaisen puolen tunnin etsinnän tuloksena. Ja niin sitä taapattiin, että pää tuntui räjähtävän, edellisviikon flunssa tuntui siis vieläkin kallossa. Tuumasin että se parhaiten nauraa, jolla on vahvin lääkitys (750 mg antibiootti) ja jatkoin matkaa. Puoli yhdentoista aikoihin näimme kaukaa Ropin autiotuvan. Ihailimme sitä hetken ja jatkoimme matkaa järville, joiden nimeä en osaa lausua - Lóttanjávrrit, missä sitten vietimme ensimmäisen yön. Sade alkoi puolenyön aikaan kun pääsimme järven rantaan ja kilvan Mikko ja Ville pystyttivät telttaansa ja me Markon kanssa laavua. Kiireessähän sattuu kaikenlaista ja niinhän siinä kävi että Mikko sitten lävisti saappaansa telttatikulla. Parin sentin reikä kengänpohjassa tuo mukavasti lisähaastetta vaellukseen, varsinkin kun muita kenkiä ei sandaaleiden lisäksi ole matkassa. Seuraava päivä valkeni sateisena ja laiskasti veimme aamurutiinit läpi. Marko oli virkuimpana käynyt kalastamassa pari tammukkaa ja ne pistettiin pussiin ja rinkkaan odottamaan iltaa. Ei muuta kuin sadekamppeet niskaan ja mars matkaan. Olimme edellisenä päivänä vitsailleet, että tällä kertaa emme taivaltaneet heti ensimmäisenä päivänä harhaan - niin ei tehty - mutta tehtiinpä sitten heti toisena päivänä. Toki me olimme varsin pitkään autuaan tietämättömiä tilanteesta, jopa saavuttuamme joelle arvoimme kartasta kummalla kahdesta joesta olemme. Kun jatkoimme matkaa jonkin aikaa meille valkeni, ettemme ole kummallakaan joella. Kahdeksan aikaan illalla, viiden tunnin ja muutaman lisäkilometrin jälkeen saimme näköyhteyden Kaskasjoen autiotupaan. Olimme siis suunnitellussa paikassa, tosin isompi Kaskasjärvi jäi nyt pienen mutkamme vuoksi näkemättä.
Tapahtumia ja sattumuksia Kaskasjoella Toinen yö vietettiin siis autiotuvalla, siellä saimme kuivatettua vaatteemme ja Mikko korjattua saappaansa: pikaliimaa ja ilmastointiteippiä. Kaiken varalta Mikko päätti kuitenkin laittaa erikoissukan, siis muovipussin, jalkaansa pitääkseen varpaansa kuivana. Maasto vaihteli, välillä rämmittiin suossa ja välillä taas tuskailtiin risukossa. Eräässä kosteammassa paikassa Kodiak kikkaili rannassa ja Mikon toruessa koiraa päätti Ellu kokeilla onneaan Alman kanssa. Mielenkiintoisen näytelmän tuloksena oli se, että minä kastelin housuni kaatuessani rinkan kanssa kosteikkoon ja Alma sai pari hampaan jälkeä etujalkaansa. Päätimme olla hieman varovaisempia ja pitää tytöt jatkossa erillään.	Kaskasjoen autiotupa, jonne lopulta "eksyimme"
Risukko on muuten aika metkaa maastoa kulkea rinkan kanssa. Sen helpompaa se ei ole koirillekaan. Hugon miehinen taktiikka oli korvata tekniikka raa'alla voimalla, kun se jäi kiinni se otti vähän takapakkia ja rysäytti voimalla läpi. No siitä seurauksena oli se, että itse tekemäni reput alkoivat osoittaa jo varsin varhaisessa vaiheessa rakoilemisen merkkejä. Miltei jokapäiväiseksi rutiiniksi muodostuikin se, että Hugon reppuja korjattiin ennen lähtöä. Loppujen lopuksi niitä tuskin tunnisti samoiksi repuiksi niin paljon rautalankaa ja nippusiteitä niissä oli. Reissun jälkeen siis joko uuden repun hankintaan tai sitten paikkaamaan entisiä. Ikimuistoinen yö Leirin teimme Kaskasjoen mutkaan. Täytyy kyllä sanoa että paikka oli unohtumaton: ei siksi että paikka oli niin kaunis (vaikka se oli sitä), tai kalansaalis olisi ollut niin hieno (vaikka joesta haukia ja harjuksia tulikin), vaan siksi että yöstä tuli todella lämmin ja tuskainen. Olin ommellut laavuun hyttysverkon ja tehnyt tuuletusaukot, jotta hyttyset eivät häiritsisi. No joo, torjuihan verkko mäkäräiset ja sääsket, joita nyt ei muutenkaan ollut niin paljoa, mutta kaikki ne triljoonat pikkuriikkiset polttiaiset menivät verkosta läpi. Laavumme oli siis täynnä noita pieniä, mutta sitäkin pirullisempia, olentoja. Nukkumisesta ei tuntunut tulevan mitään, loppuyöstä nukuin makuupussi miltei kokonaan kiinni hyttyshuppuni taitettuna nelinkerroin kasvojen kohdalla ja siltikin nuo ötökät pääsivät kimppuun. Grrr! Yhtä mielenkiintoiseksi polttiaiset tekivät syömisen: nuo ötökät kun eivät näyttäneet kestävän kuumaa ollenkaan ja niitä tuntui tipahtelevan jatkuvasti ruuan sekaan. En edes halua ajatella kuinka monta niitä tuli syötyä. Onneksi polttiaiset eivät olleet ihan jatkuva vaiva, vaan noustessamme korkeammalle kasvillisuuden vähetessä myös ötökät vähenivät. Kalastusta ja kalajuttuja Nyt tulee sitten kalastusjuttuja, mutta ei kalajuttuja, koska nämä ovat tosia. Ville narrasi kaloja Kaskasjoesta, kun hauki tarttui uistimeen ja vei sen mukanaan. Ville heitti uudestaan ja sai saaliiksi menettämänsä uistimen (siis tosiaan pelkän uistimen, ei kalaa), mutta sitten menikin kela rikki ja sen korjaamiseen meni monta tuntia. Myös Mikko menetti uistimensa hauelle ja sama kala tarttui Markon uistimeen, mutta sitä haukea ei sitten saatu ylös, joten se vei uistimen mennessään. Seuraavana päivänä, joka oli torstai, jatkoimme vaellustamme Kaskasjokea myötäillen. Pitsijoen ylitys täytyi suorittaa kahlaamalla, eli ei muuta kuin kengät ja housut pois ja jokeen. Kylmä vesi virkisti kummasti, samalla virkistyi myös Mikon muisti joka huomasi unohtaneen juomapullonsa edelliseen leiriin. Me pidimme taukoa samalla kun Mikko palasi hakemaan juomapulloaan. Tauon aikana Marko kalasti joesta ihan mukavan kokoisen harjuksen. Seuraava leiripaikkamme oli Kaskasjoen ja Vuontisjoen haarassa. Päästyämme leiripaikalle pojat lähtivät innosta hihkuen narraamaan kaloja ja minä puolestani etsin täydellistä laavun paikkaa (olin saanut arvosteluja liian epätasaisesta nukkuma-alustasta edellisten paikkojen suhteen). Taivaalle alkoi kerääntyä uhkaavan näköisiä pilviä ja saimme laavun pystyyn juuri ennen sateen alkua (aloimme harjaantua laavun pystytyksessä, ensimmäiset kerrat taisivat olla aika hupaisan näköistä touhua). Minä olin päättänyt, että toista samanlaista ötökkäyötä en kyllä vietä ja niinpä teippasin tuuletusaukot kiinni ja huolehdin, että laavun ovi pysyi myös tiukasti kiinni. Vielä ennen nukkumaanmenoa jahtasin otsalampun valossa laavuun eksyneitä ötököitä. Kaipa pojat ihan kalamiehiä on, sillä tuskaisen mutta onnistuneen nuotionsytytysseremonian jälkeen lämmittelimme illalla nuotion äärellä ja odottelimme kalan savustumista. Myöskin koirat olivat tyytyväisiä, sillä kuivalihan ja kuivamuonan lisäksi ruokavalioon oli lisätty herkullista kalaa.
Lettuja ja voissa paistettua tammukkaa Seuraavana päivänä lähdimme seuraamaan Vuontisjokea kohti Marsujokea. Vuontisjoen varrella maasto oli helppokulkuista ja sieltä löytyikin useita upeita leiripaikkoja, harmi vaan että meidän suunnitelmat eivät sallineet leiriytymistä vaan jatkoimme matkaa. Marsujoen ylityksen jälkeen käännyimme seuraamaan jokea ja maasto muuttui vaikeakulkuisemmaksi: suota ja välillä ihan hirveää ryteikköä. Hugo hajotti vaihteeksi reppunsa ja siinä hässäkässä Marko hukkasi vaellussauvansa. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, ja ensimmäinen ajatus leiripaikalla oli tehdä pieni pulahdus jokeen. Ja niinpä joessa pulahtivat sekä ihmiset että koirat. Kovin kauan ei kyllä joessa tehnyt mieli aikaa viettää, niin kylmää vuolaasti virtaava vesi oli. Seuraava varsin luonteva ajatus oli sitten vatsansa täyttäminen. Jo pari iltaa olimme haaveilleet letuista, mutta ötököiden määrä oli estänyt moisen ajatuksen toteuttamisen. Tällä kertaa emme jääneet haaveilemaan. Ilta tietenkin kruunattiin runsaassa voissa paistetuilla tammukoilla.	Sanansa mittainen mies: aamupalaksi tuoretta tammukkaa
Alma vartioi tienoon ainoata tunturikoivua. Vartiointi sujui tosin huonosti, sillä heti poron haistettuaan Alma oli valmis jättämään asemapaikkansa, niinpä Alman muistia piti virkistää vaijerilla, siis kiinnittämällä koira vaijerilla koivuun. Alman riistavietti tuntui vievän välillä voiton jopa emännän käskyistä. Hugo oli kiinnitetty vaellussauvaan, joka sitten "haudattiin" joen varren kivikkoon, mitään muuta kiinnityspaikkaa kun ei noilla korkeuksilla enää ollut. Seuraava aamu valkeni kirkkaana, yö oli ollut varsin kylmä eivätkä hyttysetkään olleet näin ollen häirinneet. Marko oli uhkaillut edellisenä iltana tuovansa aamiaiseksi kalaa ja ihan sananmittainen mies oli, aamupalaksi syötiin voissa paistettua tammukkaa.	Alma vilvoittelee Marsujoella

Tuulinen Marsujärvi Lähdimme kapuamaan kohti Marsujärveä. Sää oli aurinkoinen ja pieni tuuli piti huolen etteivät hyttysetkään häirinneet. Liikuimme ripeästi eteenpäin ja matka seuraavaan leiriin taittui nopeasti. Mikon epäonni saappaan kanssa jatkui: sama saapas repesi reunastaan. Eipä se muuten olisi varmaan Mikon vauhtia häirinnyt, mutta kun jalka ei enää oikein pysynyt saappaassa, vaan tahtoi tulla kyljestä ulos. Taas kaivettiin rinkasta ilmastointiteippiä ja sehän tepsi, tosin käyttöominaisuudet kyllä kärsivät, mukavuus ei kuulemma ollut enää samaa luokkaa kuin ehjässä kengässä.	Atte, Ellu, Kodiak, Alma & Anne ja Hugo & Marko matkalla Marsujärvelle
Seuraava leiripaikkamme oli Marsujärvellä Tammukkajoen varrella. Marsujärvestä oli jossain esittelytekstissä sanottu, että siellä tulee testattua teltan tuulenkestävyys. Tämä piti paikkansa, olimme juuri päässeet lettujenpaistossa puoliväliin kun Ropi-tunturin suunnalta saapui sade ja tuuli yltyi entisestään. Välillä olin ihan varma, että laavu lähtee lentoon ja joudumme tuulessa ja sateessa pelastamaan tavaroitamme. Pari kertaa Marko kävi kiristämässä laavun naruja, mutta vaikka välillä tuntui että laavu pullistuu kuin purje, niin se vain kesti. Sade laantui illan myötä, mutta tuuli tyyntyi hetkeksi vasta aamun pikkutunteina. Jos Vuontisjoen varressa nuotionsytytys oli välillä näyttänyt epätoivoiselta puuhalta, oli se nyt vielä pari astetta epätoivoisempaa. Kalat oli joka tapauksessa paistettava kaasulla, sillä nuotio ei siinä tuulessa juuri lämmittänyt. Periksi ei annettu ja keskenjäänyt lettujenpaistokin vietiin vielä Markon ja Mikon toimesta illan päätteeksi loppuun. Ensimmäisen illan jälkeen emme olleet nähneet ihmisiä, mutta sunnuntai aamuna pakatessamme kamoja tunturin laella alkoi näkyä liikettä ja 14 henkilön ryhmä ohitti leiripaikkamme. Mielenkiinnolla totesimme, että koirammehan osaavat varottaa vieraista ihmisistä, molemmat "tupsahtelivat" ja jopa haukkuivat lähestyviä vaeltajia. Vaihdoimme lyhyesti kuulumiset ja vaeltajat jatkoivat matkaa ja me pakkaamista.
Ropi-apina Viimeiseksi yöksi olimme päättäneet mennä Ropin autiotuvalle (sille jonka ensimmäisenä iltana näimme kaukaa). Jottei kulku olisi liian helppoa päätimme oikaista tuvalle sen sijaan, että olisimme kiertäneet hieman ylempää polulle. Siinäpä sitä pusikkoa riittikin, mutta perille päästiin ehkä muutaman ylimääräisen kirosanan saattelemana. Tupa oli tilava, ihmettelimme vain sen sijaintia pusikon ja suon keskellä. Sekä tupa että WC-rakennus olivat kallellaan: ne vaikuttivat vajoavan toisesta päästään pikkuhiljaa suohon. Ainakin tuvan vieraskirjan mukaan kävijöitä kesän aikana oli ollut varsin harvakseltaan. Väittipä joku vieraskirjassa nähneen Ropi-joella apinan kaltaisen olennon, mikähän lie sekin ollut, me ei siihen ainakaan törmätty. Viimeisenä iltana keskityimme syömään kaikki loput ruuat, ehkä odotusten vastaisesti niitä oli vielä liikaakin. Tai eihän kaikkea ollut liikaa, niinpä eri ruokatarvikkeiden yhdistelyssä käytettiin luovaa mielikuvitusta. Vatsat täynnä kävimme nukkumaan. Yö oli hallayö, sillä koirankuppiin jäänyt vesitilkka oli vielä aamulla jäässä. Tuvassa kuitenkin kaikki taisivat tuskailla enemmän kuumuuden kuin kylmyyden vuoksi. Alma riekkui yöllä, ilmeisesti edellinen päivä oli ollut liian helppo, kun energiaa jäi muuhunkin kuin nukkumiseen (vai olisko se ollut se apina?). Viimeiset viisi/viisisataa kilometriä Vaelluksen viimeinen päivä ei tarjonnut suuria yllätyksiä. Suon ylitettyämme etenimme valmista polkua pitkin reilussa parissa tunnissa autoille. Tällä kertaa päätimme seurata polkua Iiton tielle asti ja arvailimme kuinka kauas autoista joutuisimme. Matkaa tulikin ehkä hurjat 50 m. Olimme siis ensimmäisenä päivänä "harhailleet" alkumatkan ihan polun vieressä. Ajaessamme kotia kohden kertasin mielessäni tapahtumia. Olin tyytyväinen reissuun, matka oli tarjonnut monenlaista: olimme saaneet vaeltaa vaihtelevassa säässä tapahtumarikkaan viikon mutta kuitenkin ilman ylitsepääsemättömiä ongelmia. Hieman väsyneinä ja haikeina, mutta kuitenkin tyytyväisinä ajelimme kotia kohti. Kuin täydentämässä onnistunutta reissuamme, näimme vielä ajomatkan lopuksi Oulun korkeuksille harvinaisen upeat revontulet.

Takaisin »